Pientä, suloista ja vaaleanpunaista

Sanoi mun oma mieheni mulle eräänä päivänä. Aloin pohtimaan asiaa enemmän. Mietin tekemisiäni ja sitä, minkälaisen kuvan annan lapsille tällä elämäntyylillä. Mietin, milloin multa loppuu voimat ihan oikeasti. Ne on jo nyt välillä erittäin lopussa, mutta sitten hetken masisteltuani löydän taas sitä tarmoa jostain ihmeestä! Mä tosiaan teen aika paljon. Kämppä on siistinä, pyykit viikattuna kaapeissa, pari työtä, lasten hoitoreput ja -laput kunnossa, omat opiskelut... Lista on lähes loppumaton. Laiskat töitänsä luettelee, sanotaan. Minä välillä sorrun töideni luetteluun. En kyllä mielestäni sen takia, että olen laiska, vaan sen takia, että hukun taakan alle. Pitäisi kokeisiin lukea, mutta kun olis sitä ja tätä ja kaikki mielestäni tärkeitä tai välttämättömiä hommia. En tiedä, mistä lähtisin karsimaan.

Koulu on tietysti tällä hetkellä mun ihan pääjuttu. Panostan siihen niin paljon, kun voin ja jaksan. Olen tähän mennessä selviytynyt kursseista ihan kiitettävästi. Ei parhaita arvosanoja kaikista, mutta ei myöskään huonoimpia. Hylsyjäkin pyöreä nolla. Pärjään paremmin, kun moni lapseton samaa koulua käyvä. Ja en todellakaan ole aina se penaalin terävin kynä! Joidenkin asioiden tajuamiseen mulla menee paljon, paljon aikaa ja hermoja. Tykkään bloggaamisesta, vaikka se aikapulan vuoksi onkin vähentynyt viimeaikoina melko radikaalisti. Tykkään myös Perfect Home työstäni, jota teen noin pari kertaa kuukaudessa eli en hirveästi käytä aikaani siihenkään. Yritän siinäkin saada tilauksia aina mahdollisimman paljon samaan ja tällä tavoin vähentää omaa työmäärääni.

Arkisin siivoan keittiötä, laitan tiskikoneen ja pyykkikoneen päälle, kun tarve vaatii ja lelut raivataan iltaisin. Ei siis mitään suursiivousta joka päivä. Viikonloppuisin imurointi, wc:n pesu ja muut isommat jutut. Mun mielestä kaikki kotityöt, mitä teen arkisin, on lähes välttämättömiä. En siis niistäkään voi karsia. Kaupassa käydään maksimissaan kolme kertaa viikossa. Yleensä yritetään selvitä kahdella kerralla. Laitan nopeita ruokia ja teen mahdollisesti sellaisia määriä, ettei ihan joka päivä tarvitsisi ruokaa laittaa. Mulla ei ole aikaa urheilla, katsoa telkkaria, lukea kirjaa, tehdä käsitöitä tai tehdä yhtään mitään ylimääräistä. En käsitä mihin se aika menee?!

Teen liikaa, mutta en tiedä mistä päästä lähtisin karsimaan. Tai mistä saisin lisäaikaa itselleni ja esimerkiksi urheiluun. Tähän mennessä olen käynyt kerran viikossa jumpalla viikonloppuisin, joka ei kyllä riitä kunnon ylläpitämiseen. Arkisin olen niin poikki lasten mentyä nukkumaan, että en jaksa alkaa jumpata kotona. Mieleni tekee heittäytyä X-asentoon sängylle ja maata siinä seuraavaan aamuun saakka, mutta yleensä lasten mentyä nukkumaan aloitan kouluhommia tai työhommia, joten niidenkään puolesta en ehdi iltaisin jumppailemaan.

Jo ensimmäisenä vuonna ryhmänohjaajani toi esille idean, että jos kävisin kouluni vähän hitaampaa tahtia, kuin muut. En kyllä mielelläni sille linjalle haluaisi lähteä. Tavoitteenani on valmistua mahdollisimman nopeasti ja päästä työelämään. En halua olla mikään ikuinen opiskelija. Ja näistä tykkäämistäni töistä en halua luopua sen takia, että ne on kivoja ja tienaan niistä rahaa. Ja haluan tienata rahaa, että mun ei tarvitse käyttää säästöjä tai ottaa opintolainaa. Olenkohan vain vaikea ihminen?

Helpoin reitti olisi ehkä käyttää säästöjä, ottaa opintolainaa, lopettaa bloggaaminen ja Perfect Home hommat ja keskittyä ainoastaan kouluun ja perheeseen. Mutta voisinkohan kuitenkin löytää jonkun muun keinon ennen tätä viimeisintä vaihtoehtoa?

Tämän päiväisestä Blogiringin joulukalenterin luukusta paljastuu haaste! Joulunaika on hyvän tekemisen aikaa. On jos minkämoista lelukeräystä ja vähävaraisten auttamista. Ajatus on erittäin hieno, koska vähävaraisia perheitä alkaa täällä suomenmaassakin olemaan kiitettävä määrä. Eikä ainoastaan perheitä, vaan myös vähävaraisia ja yksinäisiä ihmisiä tai vanhuksia. Olen kuitenkin miettinyt, miksi tämä auttamisen halu näkyy ihmisissä ainoastaan jouluisin? Miksi emme auta näitä vähävaraisia ympäri vuoden? Miksi emme lahjoita esimerkiksi ruokakasseja kerran kuukaudessa? Ei tekisi parin kympin arvoinen ruokakassi kovin suurta lovea monenkaan lompakkoon. Sellainen summa tulee usein käytettyä typerimpiinkin asioihin. He nimittäin varmasti tarvitsevat apua myös muulloin, kuin jouluisin. Vaikka myönnän kyllä itsekin, että se auttaminen unohtuu kiireen keskellä ja jouluisin tämän auttamisaallon mukana se tulee omaankin mieleen.

Meidän perhe on siinä mielessä erinomaisessa asemassa, että meillä on tukiverkostoa lähellä. Stressin määrä olisi varmasti suurempi, jos jo heinäkuussa pitäisi alkaa säästämään rahaa joulua varten ja silti pelätä rahojen loppumista ennen kuin on kinkku pöydässä. Saattaisi olla konkurssi lähellä meilläkin, jos sukulaiset ja kummit eivät auttaisi täyttämään lasten lahjatoivelistoja. Pääsemme itseasiassa erittäin vähäisillä lahjahankinnoilla sen vuoksi. Senkun laitamme vaan listat menemään mummoille, papoille ja kummeille. Itselle jää ostettavaksi pari toivetta ja omien kummilasten lahjat.

Valitettavasti monilla perheillä ei ole näin mahtavaa tilannetta. Kun ajattelen, että meidän lapset eivät saisi yhtään joululahjaa ja kuitenkin näkisivät ja kuulisivat muiden niitä saavan, sydämeni murenee. Tai jos meillä ei olisi varaa ostaa joulusuklaata tai muuta jouluruokaa. Nykyään jo joulukalenterit ovat niin kalliita, että en ihmettele, jos jollain monilapsisella perheellä ei ole varaa edes sellaisiin. Laittaa nyt sata euroa joulukalentereihin? Joulusta tulee vuosi vuodelta enemmän kulutusjuhlaa ja vuosi vuodelta Suomen tilanne huononee. Tämä on yksi syy, miksi haluan auttaa itse perheitä ja muita oikeasti vähävaraisia ihmisiä. Monesti sitä ajattelee, että ei mulla itselläkään ole opiskelijana varaa tunkea ylimääräisiä euroja muualle, kun bensaan, jotta pääsen käymään siellä koulussa. Mutta sitten vähän pidemmälle ajateltuna jollain ei ole varaa oikeasti edes siihen autoon, joten... Ehkä mulla sittenkin on varaa auttaa muita. Edes vähän.

Paikkakunnallamme järjestetään lelukeräys vähävaraisten perheiden lapsille. Poimin kaikki uudenveroiset, lähes lukemattomat kirjat meidän lasten hyllystä ja kiikutin ne lahjoitukseen. Lahjoitettavaa olisi ollut enemmänkin, mutta en kehdannut viedä jo vähän kulahtaneita lahjoitukseen. Paikallinen seurakuntamme järjestää myös tietyin väliajoin ruokakassikeräyksiä vähävaraisille jaettavaksi. Ostin isot kassit ruokaa ja vein ne kyseiseen keräykseen. Kassit sisälsivät mm. vehnäjauhoja, sokeria, makaronia, kahvia, teetä, suklaata, vauvanruokaa, pyykkiainetta, kaurahiutaleita ja hygieniatarvikkeita. Toivon, että lahjoittamani kirjat ja ruokakassit saavat hymyn jonkin huulille ja tuovat edes pikkiriikkisen joulumieltä mukanaan.

Haastankin nyt tämän postauksen myötä kaikki lukijat lahjoittamaan vähävaraisille ja tuomaan joulumieltä jollekin! Paikalliset seurakunnat monesti järjestävät ruoka-apua, vaikka niistä ei sen kummemmin ilmoteltaisikaan missään. Varmasti ottavat ruokakasseja tai muuta apua vastaan, jos vain apuasi tajuat tarjota!

Voit muuten kurkistaaBlogiringin joulukalenterin eilisen luukun More like me -blogista ja huomenna joulukalenteriin postaa Dr. Sugar.

Jos mä jotain tänä melko kiireisenä syksynä olen oppinut, niin ainakin kaikenlaisia pikaisia välipaloja syömään ja keksimään. Autossa, välitunnilla, äkkiä kotona ennen lasten hakemista hoidosta... Kerran oli niin kiireinen aamu, että söin aamupalaa autossa. Mutta se tapahtui vain kerran tänä syksynä. Ehkä tää syksy ei sittenkään ollut niin kiireinen.

Mulla on ollut välillä välipalakeksejä autossa, banaaneja laukussa, proteiinipatukoita, joskus sitä suklaatakin. Viimeisin ei ainakaan ole parhain vaihtoehto. Sitten mä yks päivä kotona kaivelin kaappeja, kun etsin pikaista syötävää ennenkuin lähden hakemaan lapset hoidosta. Löysin näitä Semperin lastenruokapussukoita. Korkkasin sitten yhden sellaisen. Maistoin ja erittäin hyvinhän nämä sopii kiireisen mutsin välipalaksi, ajattelin. Kyllä nämä ainakin terveellisyydessä suklaan voittaa. Eihän tää toisaalta mikään ihan uus vinkki ole. Tai minä ainakin olen useasti syönyt Pilttejä ja muita välipalaksi jo yläasteajoilta asti, mutta onhan nää vähän parempia kuljettaa mukana kassissa ja muutenkin erilaisia. Ei tarvita edes lusikkaa! Tuo, missä on appelsiinia, on mun lemppari.

Olen testannut kyseisiä smoothieita myös rahkan makeuttajiksi ja sopivat siihenkin tarkoitukseen erittäin hyvin. Mulla harvemmin on aamuisin aikaa tehdä mitään voileipiä tai vastaavaa, joten yleensä lusikoin nopeasti rahkaa, jugurttia tai mikropuuroa. Tätä vinkkiä voi hyödyntää myös lapsille tai esimerkiksi maustamattoman jugurtin kanssa. Näitä Semperin pussukkavälipaloja on käytetty myös juustokakkuun. Voit kurkata sellaiseen vinkkiä ainakin Materialistimutsi-blogista. Mielestäni erinomainen idea lasten synttäreille!

Yhteistyössä

Blogirinki / Semper

Mulla alkoi tänään joululoma. Loma, jota olen odottanut jo monta viikkoa. Vähän tietysti fiilistä latistaa se, että taas sataa vettä. Juuri, kun sataa lumet, tulee seuraavana päivänä vettä niin, että ne sulavat samantien pois ja rapa alkaa roiskumaan entistä enemmän. Kyllä tämä Suomen talvi on nykyään hanurista!

Mulla on tällä hetkellä myös kaikkensa antanut fiilis. On ihanaa, että loma alkaa, mutta toisaalta en tiedä, kuinka jaksan tätä arjen pyöritystä taas yksin kotona lasten kanssa. Ja kuinka jaksan taas sen rumban jälkeen uudet haasteet koulussa. Nimenomaan tätä kotiarkea lähdin syksyllä pakoon koulunpenkille. Jos saisi edes yhden päivän rentoutua yksin koulun loputtua ja sitten voisi vasta aloittaa sen rumban lasten kanssa. Äitien haaveilua...

Ehkäpä tämä kotiarkikin tästä lähtee muutamaksi viikoksi pyörimään parin päivän harjoittelun jälkeen. Ne pari ensimmäistä päiväähän on aina niitä pahimpia. Kun totutaan taas kerran uuteen. Tai palataan vanhaan. Miten sen nyt ottaa... Muutosta luvassa jokatapauksessa koko sakille. Lapset tappelevat ja mammalla on pinna tiukalla.

Jos vaikka alottaisi pienellä jouluraivauksella. Mitään suurta siivousta en jaksa tehdä, mutta perinteinen viikkosiivous olisi tiedossa parilla pienellä jutulla höystettynä. Ehkä hellan ja jääkaapin takunen nimittäin pitäisi imuroida edes kerran vuodessa. Tänä jouluna olen muutenkin höllännyt. Lahjoista ei ole tarvinnut stressata. Ne tuli kaikki hankittua yhdellä kertaa, kun pääsimme miehen kanssa kaksisteen kaupungille, joka oli tosi hyvä juttu! Joulukortit jäi lähettämättä ja aaton olen sanonut kaikille viettävämme kotona. Viime vuonna nimittäin juuri kirjoitin siitä ihanan rentouttavasta joulunajasta omasta näkökulmastani. Ei kiitos tavaroiden roudasta ja lasten rytmien sekoittamista enää. Jäi sen verran traumat siitä. Pyhinä saatamme ehkä liikahtaa johonkin suuntaan. Vanhan postauksen aiheesta voit lukea TÄÄLTÄ, mikäli haluat.

Ennen sitä pientä raivaustakin aijon nukkua kuitenkin päiväunet. Mukavaa joulunodotusta!

Meillä oli eilen piparitalon leipomistalkoot. Noh, ainahan se vois tietysti paremminkin mennä, mutta on tää parempi suoritus, kun viimevuonna. Siitä en edes kehtaa kuvaa laittaa. Liida toivoi muumitaloa ja sen sitten teimme. Ilman mitään kaavoja tai ohjeita. Siihen nähden ehkä ihan ok suoritus. Ja on toi munkin mielestä ihan hieno. Liidakin tykkäs!

Mutta kyllä tää vaati! Yhden otsan, jossa iho rullalla ja kuhmu aatoksi, yhdet pissat housuun, hermojen kiristelyä, hermojen menetystä, sählinkiä, riitelyä ja pari showta. Mutta siinä se ny on ja pysyy!

Olen ollut hiljaisuudessa. Blogissakin on ollut hiljaista jo viikon. Pari kuvaa Instagramiin ja pari Snapchat päivitystä ovat riittäneet (olen muuten siellä nimimerkillä @hhennaha). Ihan vain siksi, että olen ollut rauhassa. Tai ainakin yrittänyt olla mahdollisimman rauhassa. Niin rauhassa, kun nyt kahden pienen lapsen äitinä voi olla. Olen pyhittänyt illat elokuville. Katsoimme miehen kanssa esimerkiksi kaikki Twilightit. Olen syönyt suklaata, juonut pari lasia viiniä ja katsonut TV:tä. Tai sitten ihan vain ollut. Tekemättä mitään. Maannut kynttilän ja kuusen valossa. Tänään vasta siirsin jouluaaton kuvatkin koneelle.

Siitä sainkin inspiraation tulla postaamaan niistä muutaman blogin puolelle. Ja sanomaan muutaman sanasen meidän joulusta. Olimme aaton kotona. Ihan rauhassa. Päätin jo viime vuonna, että seuraavana vuonna en höyryä lasten ja lahjakasojen kanssa yhtään mihinkään. Meille saa tulla vaikka koko suku, mutta meidän perhe ei liiku. Liekö sitten itsekästä jonkun mielestä, mutta minä en sellaista jaksa ja piste.

Aamulla söimme oman perheen kesken riisipuurot ja jännäsimme, kuka saa mantelin. Päivällä kävimme joulusaunassa. Illalla tuli joulupukki. Liidaa jännitti niin, että mahaan sattui! Minun äitini, hänen miehensä ja mun pikkuveljet olivat meillä joulupukin ajan. Illalla söimme jouluruoan ja lapset ihmettelivät innoissaan kaikkia lahjoja. Lahjoja tuli enemmän, kuin tarpeeksi. En tajua, mistä niitä aina kertyykin niin paljon. Itse ostamme aina vain pari lahjaa. Yhteinen kiitos tässäkin kaikille sukulaisille ja kummeille!

Juuri tällaisen rauhallisen aaton halusin ja myös sain! Pyhät sitten reissasimme ympäri ämpäri ja kyläilimme monessa paikassa sekä söimme itsemme ähkyyn asti herkkuja. Tänään heitin jo suurimman osan jouluromppeista varastoon odottamaan ensi vuotta. Joulua odotettiin, joulu tuli ja joulu meni. Ilman sen suurempaa stressiä ja hössötystä. Ja kaikilla on hyvä mieli, koska äidilläkin on hyvä mieli burn outin sijasta. Jee jee ja seuraavaksi järjestämään neljä vuotiaan Frozen fanin Frozen-synttäreitä ensi viikolle! Niistäkään en aijo ottaa paineita. Saa nähdä, tuleeko savut kuitenkin korvista täytekakkujen leivonnan aikana?!

Nää Frozen aiheiset synttärit taitaa olla tällä hetkellä aika suosittuja pienten tyttöjen keskuudessa, joten postauksiakin on blogimaailmassa nähty jo muutamis. Kuitenkin juhlat juuri järjestäneenä huomasin, että inspiraatiokuvia ei voi olla liikaa! Minä teen nyt siis oman postaukseni. Tytär halusi Frozen fanina tietysti Frozen synttärit täyttäessään neljä vuotta ja sellaisethan sitten piti tietysti järjestää. Itseasiassa oikea synttäripäivä on huomenna, mutta juhlistimme synttäreitä jo eilen, koska oikea päivä sattuu maanantaille.

Rahaa näihin juhlavalmisteluihin ei mennyt paljoa, koska tehtiin paljon itse. Ainoastaan Frozen aiheiset lautaset ja servetit olivat ostettuja. Tarjottavista naposteltavat oli ostettu valmiina. Tarjottavina oli täytekakku, sitruuna-valkosuklaa juustokakku, kinuskipoppareita ja lumipallokakku eli vaahtokarkkikakku. Vaahtokarkkikakku oli tyttären oma toive. Tein sitä hänen viime vuotisille synttäreilleenkin. Naposteltavina oli porkkanoita, suolatikkuja, keksejä ja sipsejä. Juhlat kruunasi karkkibuffet, josta jokainen lapsi ja lapsenmielinen sai mukaansa oman pienen karkkipussin!

Koristeina meillä oli itse tehtyjä pompomeja, lumihiutaleita ja karkibuffetin yllä lumipallonauhoja. Karkkipusseina oli ihan tavallisia minigrip-pusseja, joihin tulostimme ja teippasimme Liidan kanssa Frozen aiheisia kuvia. Lasten pillimehujen "tarjottimena" toimi Frozen aiheisin kuvin ja jääpuikoin koristeltu viinicooleri.

Koristeita tulostelin siis paljon netistä ja säästin näin rahaa, kun ei tarvinnut ostella. Ostin ainoastaan askarteluihin tarvittavat kreppipaperit ja pahvit. Tottakai tulostelu vaati vähän enemmän aikaa, kun oikeanlaisia kuvia internetin ihmeellisestä maailmasta kaiveli ja yritti vielä saada oikean kokoisina paperille, kuin että olisin käynyt kaupasta nappaamassa joitakin koristeita ostoskoriin. Pinterestiä käytin apuna juhlien suunnitteluvaiheessa hyvinkin paljon.

Lahjoja tuli mukavasti, mutta onneksi näin joulun jälkeen säästyimme suurelta tavararöykkiöltä ja suurin osa lahjoista tuli rahana. Parhain lahja oli StarLily yksisarvinen, jota hän toivoikin eniten. Laitan joidenkin tarjottavien reseptejä erilliseen postaukseen.

Onko teillä ollut Frozen synttäreitä? Laittakaa vaikka linkkiä kommentteihin!

Kun muut aloittavat huomenna arkea, meidän perhe tekee vielä pienen reissun. Kitti yöppärit ja muut on jo pakattuna aamuista lähtöä varten! Johan tässä tämä oikea loma onkin enemmän ja vähemmän kotona kökätty. Tänään poistuin neljän seinän sisältä sitten kolmeen päivään. Ensin viemään roskia ja sitten myöhemmin vielä kyläilemään. Ihanaa on ollut olla kotona, viettää rauhallisia aamuja, siivoilla, leipoa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä ei arkena kerkiä. Ihanaa on kuitenkin palata myös arkeen.

Meidän arki alkaa keskiviikkona. Viikolla mietin ensimmäistä kertaa, että milloin se koulu alkaa. Muutama viikko kotiäitiyttä riittää taas hetkeksi. Vielä ei ole aika kullannut muistoja ja palauttanut minua edellisestä pidemmästä kotiäidin taipaleestani niin hyvin, että täällä tämän pidempään viihtyisin.

Onhan tämä omituinen aika reissata. Miksi emme reissanneet lomalla? Tai viikonloppuna? Noh, siitä lisää myöhemmin.

Viime postauksessa vinkkasin meidän perheen suuntaavan pienelle reissulle. Matkamme kävi Ikaalisten kylpylään ja Ti-ti Nallen taloon! Meidän isompi tyttö kävi siellä mummin kanssa viime keväänä, mutta me muut emme olleet käyneet koskaan. Pienempikin on jo sen ikäinen, että ymmärtää nalleista, tykkää kuunnella Ti-ti Nalle biisejä ja katsoa DVD:itä. Meillä oli aivan ihana reissu!

Lähdimme maanantai aamuna ajelemaan kohti Ikaalisia. Perillä purimme äkkiä tavarat autosta hotellihuoneeseen, söimme ja lädimme Ti-ti Nalle discoon! Meidän reissun pääkohdat siis olivat maanantai-illan disco ja tiistain konserttitaltiointi. Discossa tavattiin muita Blogiringin bloggaajia. Kutsun tähän tapahtumaan saimme Puutalobaby-blogin Kristalta ja kaikenkaikkiaan meitä oli paikalla kuusi Blogiringin bloggaajaa. Discon jälkeen maanantaina söimme iltapalat omassa hotellihuoneessamme ja rauhoituimme nukkumaan. Meidän huoneet olivat sellaiset, missä oli oma pieni keittiö ja takapiha. Erittäin hyvät lapsiperheille ja aivan nalletalon vieressä!

Tiistaina meitä odotti aikainen herätys, jotta ehdittäisiin ihanalle hotellin aamupalalle, kylpylään, leikkihuoneeseen, nukkumaan päiväunia, pakkaamaan ja niin edelleen. Aamupäivän kruunasi konserttitaltiointi. Me ei olla koskaan ennen oltu Titi-nallen konsertissa, vaikka se täällä Jyväskylässäkin on ollut. Oli ihana päästä se katsomaan. Se oli aikuisillekin aivan ihanaa katsottavaa! Konsertti oli vähän erilainen, koska se otettiin videolle. Välillä otettiin kohtia uudestaan ja pidettiin taukoja, kun lavasteita tuotiin ja vietiin, mutta se ei haitannut konserttifiilistä ollenkaan. Päinvastoin se oli ihan hauska kokemus. Tiedetäänpähän nyt, kuinka ne tähänkin mennessä katsotut DVD:t on tehty, kun ollaan oltu itse paikan päällä "kulissien takana".

Meidän molemmat tytöt tykkäsivät esityksestä ja jaksoivat jopa katsoa sen. Vellakin istui pitkän aikaa paikallaan siskon kanssa eturivissä ja tuijotti nalleja ja Riitta-tätiä esiintymässä. Jossain vaiheessa piti pienemmän päästä vähän juoksentelemaan ja purkamaan energiaa, mutta se kesti vain hetkisen, kunnes jaksoi taas keskittyä katsomaan konsertin loppuun asti. Konsertin jälkeen lapset pääsivät halailemaan nalleja ja Riitta jakoi jokaiselle omat Ti-ti Nalle kortit muistoiksi.

Nyt vain odottelemme, milloin saamme ostaa DVD:n tästä konsertista ja pystymme palaamaan sen kautta konsertin fiiliksiin. Siellä ei nimittäin saanut kuvata tai ottaa videota. Olettaen tietysti, että sellainen on tästä tulossa. Ensi kesän lomareissukohdekin taitaa olla päätetty. Se on Ikaalisten kylpylä ja nalletalo!

Siis ai että mä olen tyhmä. En näköjään opi kerrasta enkä vielä kahdestakaan. Muistatteko, kun vuosi sitten kirjoitin TÄMÄN postauksen? Menin nimittäin taas kerran tässä joululoman aikana siivoilemaan kaappeja ja laittamaan lasten pieneksi käyneitä vaatteita myyntiin. Minnekäs muuallekaan, kun Facebookin kirpparille. VIRHE! Olen sitten ollut tässä viimeisen viikon hermo pinnassa niiden takia.

Ai miksikö? No siksi, että aikatauluja sumplataan parin vaaterätin hakemiselle päivästä toiseen. Facebook viestiä pommitetaan kesken ruuan laiton ja koululuennon ja hyvä ettei keskellä yötä. Kun hakija voi hakea ainoastaan kello 12-14 arkisin nämä haluamansa vaatteet. Harmin paikka, mutta olen koulussa usein juuri tuohon aikaan. Päivässä on 24 tuntia ja tuona aikana voi hakea. Kannattaakohan sopia kauppoja kenenkään kanssa, jos ei voi tuon suuremmalla aikahaitarilla tavaroita noutaa? Olen nyt yhden ihmisen kanssa viikon tosiaan sumplannut aikatauluja ja tänään hän oli jo meidän pihassa tulossa noutamaan vaatteita. Olin kotona lasten kanssa, laittamassa ruokaa. Hän laittoi pihasta viestiä, että voinko viedä vaatteet ulos. Vastasin, että en pysty ja selitin tilanteen. En voi jättää lapsia yksin kotiin ja ruoka on hellalla. Hän ei tullutkaan hakemaan vaatteita, koska ei voinut ottaa lapsia autosta mukaan. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Tässä vaiheessa mulla vähän käpy kärys ja ihan oikeasti laitoin ehkä jo vähän turhan äkkipikaista viestiä. Sanoin, että mulla on muutakin tekemistä, kun sumplata aikatauluja päivästä toiseen ja jos muutenkin myyn merkkivaatteita pilkkahinnalla, niin en tosiaankaan niitä lähde kuljettelemaan yhtään mihinkään. Ilmoitin laittavani vaatteet muualle myyntiin ja kehoitin häntä jatkossa olemaan sopimatta yhtään kauppaa enää kenenkään kanssa, kun tuntuu olevan niin vaikeaa.

Jos tiedät elämäsi olevan niin kiireistä ja lapsipainotteista, että aikatauluun ei kertakaikkiaan mahdu edes kirppisrättien hakemista, niin pitääkö niitä kirppis-shoppailuja sitten edes tehdä? Tai jos olet niin väsynyt elämääsi, että et jaksa lasten kanssa liikkua ruokakauppaa enempää etkä pääse yksin liikkumaan, niin pitääkö niitä ylimääräisiä menoja sitten sopia?

Ja sitten mä törmäsin taas yhteen kirppistyyppiin. "Laittaisitko lisäkuvia olkasaumasta, haljenneesta printistä, kainaloista, helman ompeleesta, paidan olkahelma-mitan, housun lahkeen leveyden, vastaako kokoaan ja jos vielä hihan ympäryksen ja saumanvaran voisit mitata." Selvä, minäpä laitan ja mittailen. Käytän siihen hommaan aikaa, kun etsin mitan jostain kaapin pohjilta, mittailen ja kuvailen, kirjaan mittoja ylös, siirrän kuvat koneelle, lähetän ja kappas vaan, ostaja ei enää olekaan kiinnostunut. Kaikki tämä työ ja ajankäyttö peruuntuvien kauppojen takia. Ja ei muutakun uutta ostajaa metsästämään.

Lopulta löydän ostajan paidalle. Paidan hinta on 5€, josta menee jo pari euroa postimaksuun. Ennen postitusta käytän aikaa, että kyttään monta päivää tiliäni, näkyykö maksu. Kun maksu näkyy, yritän pakata paidan mahdollisimman tiiviiseen ja kestävään pakettiin. Lopulta kuljetan paketin postiin ja jään tästä rumbasta voitolle neljä euroa. Jipii ja tähän sitten pari kirosanaa!

Taidan olla tänään vähän turhan hermo pinnassa, kun vedin kilarit jo Postin hintojen korotuksistakin Instagramissani.

Ja loppuun vielä rehellinen kysymys Teille, arvon lukijat:

Onko täällä joku, joka oikeasti mielellään kirppistelee Facebookissa?

Olen viime aikoina pohtinut paljon otsikon aihetta. En tosiaankaan tiedä, mistä olen aikaa löytänyt sellaiseen, mutta näköjään sitä aina välillä jostain löytyy mitä kummallisempiin asioihin. Ehkä sekin on vaikuttanut, että olen tässä kuluneen parin vuoden aikana nähnyt erittäin läheltä ja kuullut paljon erotarinoita. Mitä erilaisempia ja kummallisempia. Olen nähnyt läheltä parisuhdekriisejä ja ollut jopa itsekin sellaisessa.

On sanomattakin selvää, että pitkässä parisuhteessa kriisejä tulee. Ei ole sanomattakin selvää, että kaikki niistä selviää. Toiset päätyvät eroon, toiset päätyvät yrittämään. Toiset tajuavat hakea apua, toiset kituuttavat pitkään ja lopulta eroavat, toiset luovuttavat heti. Mikä näistä sitten on oikea tapa? Se riippuu ihmisistä ja kaikkien omista mielipiteistä, mutta minun mielipiteeni on se, että nykyään ihmiset luovuttavat liian helposti. Elämän pitäisi olla ruusuilla tanssimista ja ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen on vähintään toinen osapuoli jo pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja nostanut kytkintä. Ratkaisuhan se on tietysti sekin, mutta olisiko pidempi hermo kuitenkin tässä kohti paikallaan? Tulisiko ajatella jotain muutakin, kuin itseään? En väitä, että pelkästään esimerkiksi lasten takia tulisi olla yhdessä, mutta vaihtoehtoja on muitakin olemassa, kun väkisin perheen leikkiminen tai lähteminen.

Vauva-aika ja pikkulapsiaika on vaikeaa. Tukka putkella mennään aamusta iltaan, jopa öisin. Aikatauluja pitää sumplata, että molemmilla olisi omaa aikaa, olisi perheen keskeistä aikaa, olisi parisuhdeaikaa ja olisi vanhemmilla aikaa lapsille yksitellen. Joskus aikatauluja pitää tehdä jopa yölle, jos lapset ovat huonommin nukkuvaa sorttia. Aikuiset, kun tarvitsevat sitä unta, vaikka lapset eivät nukkuisikaan. Ja aikatauluistakin huolimatta väsyttää. Ja välillä myös vituttaa. Se ei todellakaan ole helppoa, kun soppaa sekoittaa lisäksi työnteko, opiskelut ja mitä sitten kenelläkin sekoittaa. Itsestäni ainakin tuntuu, että ajoittain mekin elämme mieheni kanssa "läpsystä vaihto" -elämää. Toinen vie lapset hoitoon, toinen hakee ja laittaa ruoan, kun toinen tulee kotiin, toinen lähtee. Ja siinä välissä ehkä toinen on käynyt kaupassa ja hoitanut pyykit.

Minä näen perheen kahden aikuisen yhteisenä yrityksenä. Yritystä ei kannata lähteä perustamaan sellaisen ihmisen kanssa, kenen kanssa ei tule toimeen. Ongelmia on luvassa jokatapauksessa ja perheen perustamiseen liittyy riskejä, kuten oikeankin yrityksen perustamiseen. Perheessä ne riskit ei vaan ole (ainoastaan) rahallisia. Perheen toimimiseen tarvitaan siis kaksi keskenään toimeen tulevaa aikuista, yhteistä rahaa (joo, uskokaa tai älkää, mutta lapsilisällä ei elätetä lapsia!), ymmärrystä, kunnioitusta, rakkautta, ongelmienratkaisukykyä, taistelutahtoa, voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Yrityksen perustajien tulee olla erittäin hyvä tiimi! Muuten ei vaan toimi. Molemmilla yrittäjillä tulee olla vastuuta ja vapauksia. Saman verran. Jos toinen on kuusi kertaa viikossa omissa harrastuksissaan ja toinen pyörittää yritystä yksin, pyörittäjä väsähtää. Tulee kriisi tai vähintäänkin erimielisyyksiä. Jos ainoastaan toinen päättää taloudellisesta puolesta, tulee kriisi. Yleensäkin, jos toinen talloo toista missä tahansa asiassa, tulee kriisi ja tiimi ei toimi. Tulee pystyä yhteistyöhön ja tekemään yhteisiä päätöksiä. Pitää osata ajatella muutakin, kuin omaa napaa. Pitää osata luopua jostain omasta ehkä tärkeästäkin jutusta, jotta voi saada jotain muuta tilalle.

Perheessä tulee löytää balanssi kaikessa. Lapsille ja perheen pyöritykselle ei saa antautua liikaa. Myös parisuhdetta tulee hoitaa ja molemmilla aikuisilla tulee olla omaa elämää, omia harrastuksia, omia mielenkiinnon kohteita. Pienten lasten vanhemmat eroavat useimmiten. Olisiko syy siinä, että parisuhdetta unohdetaan hoitaa, kun ajatellaan, että sille ei ole aikaa? Tai että toinen talloo toista asiassa kuin asiassa ja tiimin jäsenten välille syntyy katkeruutta? Parisuhteeseen kannattaa siis ehdottomasti yrittää panostaa. Tietysti kaikilla se ei ole mahdollista esimerkiksi puuttuvan tukiverkoston vuoksi, mutta yrittänyttä ei laiteta! Mitäs sitten, kun lapset muuttavat pois kotoa ja siihen asti on vain pyöritetty perhettä yhdessä, mutta tiimiä ei ole hoidettu? Kuitenkin lopulta ne yrityksen perustajat jäävät kaksin ja voivat olla yrityksensä tulokseen joko tyytyväisiä tai sitten pettyneitä. Jos mielipide tuloksesta on negatiivinen, on siinä vaiheessa myöhäistä tehdä enää mitään.

Meidän tiimi vuonna 2010

Siis vihdoin, vihdoin mä saan tän postauksen tehtyä. Kyllä tätä on parikin kertaa jo kyselty. Anteeksi siis, että tässä on kestänyt. Nyt olisi vihdoin luvassa vinkkejä tarjottaviin, joita oli meidän tytön Frozen synttäreillä tammikuun alussa tarjolla. TÄSSÄ postaus synttäreistä, jos on mennyt ohi ja kaipaat inspiraatiota!

Täytekakku

Tämän ohjetta en sen kummemmin erittele. Kyseessä erittäin helppo ja yksinkertainen täytekakku, jossa Frozenin teemaväriin sopivat koristeet.

Suklainen kakkupohja

Kerroksia 4

Väleissä kermavaahtoa, johon sekoitettu keitetyt pakastevadelmat

Vadelmahilloa

Kostutus keitettyjen vadelmien vedellä

Päällä sokerimassa

"Lumipallokakku" eli vaahtokarkkikakku

Pohja:

200g kaurakeksejä

75g voita tai margariinia

Täyte:

300g vaahtokarkkeja

3/4 dl kevytkermaa

1 liivatelehti

1,5 dl kevytvispiä

1/4 dl tomusokeria

2rkl vettä

Rouhi keksit esimerkiksi blenderissä, sulata voi. Sekoita keksit ja voi. Levitä leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan päälle (halkaisija 24cm). Painele pohjaa myös reunoille parin sentin verran.

Lämmitä vaahtokarkkeja mikron kestävässä kulhossa parin minuutin ajan (teho 600-700 W). Sekoita puolen minuutin välein. Kun vaahtokarkit ovat sulaneet kuohkeaksi massaksi, sekoita joukkoon kevytkerma. Laita kulho kylmään vesihauteeseen, kunnes seos on jäähtynyt, mutta ei jähmettynyt.

Liota liivate kylmässä vedessä. Vatkaa kevytvispi ja tomusokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon vaahtokarkki-kermaseos.

Kuumenna vesi kiehuvaksi ja sulata joukkoon liotettu liivatelehti. Sekoita täytteeseen. Levitä täyte vuokaan pohjan päälle.

Hyydytä kakkua jääkaapissa noin kolme tuntia. Koristele vaahtokarkeilla.

(Alkuperäinen ohje Kinuskikissan Helpot Suosikit -kirjasta. Olen muutellut hieman ohjetta omiin tarkoituksiini sopivammaksi.)

Valkosuklaa-sitruuna juustokakku

TÄLLÄ Suklaapossun ohjeella! Vinkkinä, että Blogirinkiin kuuluu erittäin upeita leivontablogeja, joista löytyy varmasti inspiraatiota kaikkiin juhlatarjoiluihin. Niihin pääset tutustumaan TÄSTÄ linkistä.

Vuokapopparit

Vuokapopparit olen tehnyt Kinuskikissan popcornkakun ohjeella, mutta laitoin popparit kakkuvuoan sijasta leivosvuokiin. Ohje kakkuun löytyy TÄÄLTÄ. Tein sellaisen Vellan ensimmäisille syntymäpäiville.

Kyllä mä usein näinä aikaisina aamuina mietin, että millaisia nää olis ilman lapsia. Oliskohan ehkä pikkusen helpompaa tehdä kaikki aamutoimet ja lähteä kouluun. Olen huonoina aamuina kateellinen lapsettomien aamuille. Olen lähes joka aamu kateellinen mun miehen aamuille. Hän herää, pukee päälle, syö aamiaista ja lähtee töihin. Kuinka menee sitten mun aamu?

Herään kello kuudelta, jotta kerkiän laittaa itseni valmiiksi ennenkuin herätän lapset ennen seitsemää. Joskus se onnistuu, useimmiten ei. Lapset heräävät ensimmäiseen pieneen kolahdukseen, joka kuuluu vessasta, kun menen sinne herättyäni. Ei rauhaa pöntöllä, ei rauhaa meikatessa, ei rauhaa pukiessa. Teen laittautumiseni mahdollisimman pikaisesti joko huutokuoron säestämänä tai jankuttamalla jotain. "Elä tongi roskista", "pueppa nyt reippaasti päälle", "ei hiusharjaa vessanpönttöön!", "odota nyt hetki, että äiti harjaa edes oman tukkansa". Ja sitten nämä toistetaan viidessä minuutissa about viisikymmentä kertaa.

Hotkin itse aamiaiseksi yleensä nopeasti rahkan mehukeitolla. Luojan kiitos lapset saavat aamiaisen hoitopaikassa. Muuten emme olisi hoidossa vielä keskipäivälläkään. Puen ensimmäisenä käteen sattuvat vaatteet päälle ja aloitan rumban.

Jokaisena aamuna käyn taiston hammaspesusta ja pukemisista kahden lapsen kanssa. Joskus jätän hammaspesun välistä, jos tunnen, että hermoni eivät kestä viidentoista minuutin neuvottelua asiasta. Toinen ei viitsi pukea itse vaikka osaa, toinen muuten vaan heittäytyy makarooniksi ja alkaa huutamaan ja rimpuilemaan, kun pitäisi pukea. Itselläni on hikikarpalot otsalla, kun lapsilla on sisävaatteet päällä. Ennen pukemisrumbaa olen potattanut yhden ja taistellut yhden vessanpöntölle, pyyhkinyt ja pukenut vaipan. Itse luultavasti unohdan käydä koko vessassa. Onneksi koulussa pääsen vessaan yksin ja muistan mennä sinne.

Seuraavana vuorossa ulkovaatteet. On villahaalaria, toppahaalaria, villasukkaa, lapasta, rukkasta, myssyä ja pipoa, kauluria ja mitä näitä nyt on. Olen saanut aamun toiset hikikarpalot otsalle näiden jälkeen. Viimeisenä puen itseni. Minulla menee siihen kaksi minuuttia. Se on lapsille ikuisuus. "Ei, et saa tänäkään aamuna mennä yksin rappukäytävään, koska siellä vielä muut nukkuvat.", "Ei, tänäkään aamuna rapussa ei saa huutaa, vaan siellä pitää kulkea hipihiljaa.", "Ei, et voi avata ovea ennen kuin äiti on pukenut, koska pikkusiskoa ei saa päästää rappukäytävään ilman aikuista.", "Elkää viitsikö tapella!". Sitten vielä pikainen tsekkaus, että mukana on avaimet, puhelin, rahapussi, uniturrikat, vauvanukke, tutti ja vaihtovaatetta. Koululaukku olalle, pari reppua käsivarrelle, yksi lapsi kainaloon ja ulos! Joskus pitää muistaa myös se vaippapaketti. Tai lelupäivän lelu. Tai joku palautettava lappu. Tai koulukirja. Tai kirjaston kirja, jossa on eräpäivä mennyt. Tai ne kolme roskapussia, jotka haisevat. Ainiin, onhan valot sammutettu ja makuuhuoneen tuuletusikkuna suljettu?

Tässä Ti-Ti Nalle reissulla otetussa kuvassa näet sen kuuluisan vauvanuken, joka onkin sitten ihan oma tarinansa

Pääsemme raput alas hengissä ja ulko-ovesta ulos. Ainoastaan parin asunnon ihmiset on herätetty ja pari juttua neuvoteltu rappusten kävelyn lomassa. "ÄITI ODOTA!" Kävelen pari askelta edellä, mutta se on juuri tämän aamun katastrofi. Pienempi autoon, tavarat autoon, turvavyöt kiinni, show. Kun neljävuotiaan mielestä hänelle olisi pitänyt laittaa turvavyöt ensin. En edes jaksa enää selitellä, kuinka sillä ei ole mitään väliä, kenelle laitetaan vyöt ensin ja kuinka äidin on helpompi laskea ensin pienempi käsistä autoon. Nostan suuttuneen lapsen autoon, tyrkkään vyöt ja oven kiinni.

Lapset ovat vihdoin autossa. Toinen jo huutaa, kun vauvanukke on tippunut kömpelöistä rukkasista turvaistuimen ja penkin väliin, eikä saa sitä itse otettua. Useimmiten muistan lämmitysjohdon, mutta joskus olen lähtenyt ajamaan auto piuhassa. Huokaisen ensimmäisen kerran. Jes, muistin sammuttaa valot ja kaikki olemme autossa. Kellokin on sen verran, että ehdimme hyvin. Autossa huomaan, että aktiivisuusrannekkeeni on tippunut. Pysäytän auton keskelle tietä. Ei helvetti se on varmaan tippunut meidän pihaan autoa putsatessani ja joku naapureista on ajanut sen päälle. Huh, löydän rannekkeen oven ja kuskin penkin välistä. Kylläpä piti läheltä. Matka jatkuu.

Saavumme hoitopaikan pihaan. Ylös autosta, yksi lapsi irti vöistä, toinen lapsi irti vöistä, tippunut vauvanukke kainaloon, reput. Lapset hoitoon. Unohdan sanoa kaikki asiat, joita olen ajatellut sanovani hoitajalle. Keskustelemme pikaisesti lasten VASU-asioista ulkovaatteiden riisumisen lomassa. Selitän, kuka hakee tänään ja sanon heipat lapsille. Huokaisen toisen kerran tänä aamuna. Lähden ajamaan kohti koulua ja matkalla mieleeni tupsahtaa kaikki asiat, jotka olen unohtanut.

Nyt alkaa olla taas se aika vuodesta, kun tekee mieli kaivaa kamera esiin. Johan se on tuolla pöydän alla jonkin aikaa pölyyntynyt. Alkaa olla myös se aika vuodesta, kun aurinko alkaa paistamaan, sisätiloissakin on valoisaa ja ikkunoiden tahrat alkavat näkymään. Ah, ihanuutta! Mutta kyllä tämä valoisuus toisaalta parit ikkunatahrat kompensoi. Ei välitetä niistä ja nautitaan kevään tunteesta! Sitä on nimittäin onneksi tälle viikolle riittänyt.

Mieleni tekee taas tehdä sisustusratkaisuja. Olen selaillut hulluna Instagramia inspiraation toivossa. Haluan valoa sisälle ja valkoista, valkoista ja valkoista. Silti tykkään vielä hämärinä iltoina laittaa kynttilöitä ja siksi kylvän kynttiläpurkkeja kaikkialle. Kevät on ihanaa aikaa sisustuksen kannalta. Yksi projekti odottaisi ehkä lastenhuonetta koskien. Milloinkahan löytäisin aikaa ja rahaa sen toteuttamiseen?

Harvoin kadun mitään. Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Ymmärrän, että vain itse voin vaikuttaa elämääni ja päättää elämästäni. En useimmiten vatvo mennyttä ja katseeni on eteenpäin. Jos jotain kadun, kadun niitä asioita, joita olen jättänyt tekemättä. Mutta on yksi sellainen juttu, jonka tekisin tänä päivänä toisin. En ehkä suoranaisesti kadu tätäkään asiaa, koska voinhan ajatella, että olen vain jonkun toisen asian jättänyt tekemättä ja tästäkin tilanteesta on vain suunta ylös ja parempaan, mutta noh, myönnetään nyt sitten, että vähän kaduttaa.

Olen ostanut kerrostalo-osakkeen! Kyllä! Ihan helvetin typerää suorastaan. Ensiasunnon oston hetkellä tärkeimmät kriteerit meille asunnon hankinnassa oli enemmän tilaa ja hyvä pohjaratkaisu. Ne saimme. En ollut koskaan ennen tätä kokemusta asunut kerrostalossa. Ei myöskään mieheni. Emme tienneet tästä mitään. Pidän edelleen tänä päivänäkin meidän asunnon korkeasta huonekorkeudesta, tilavuudentunteesta, pohjaratkaisusta, valoisuudesta, pintamateriaaleista ja hyvin monesta asiasta. Tykkään, että selviämme tässä ruuhkavuosi-elämäntilanteessa ilman ruohonleikkuuta, lumitöitä, kukkien istutusta ja muita isompia kotihommia. Tykkään, että elämämme on melko huoletonta asumisen osalta. Kerran kuukaudessa yhtiövastikkeen maksu ja kaikki nämä hoituvat puolestamme. Joku muu maksaa jätehuollon, joku muu hoitaa sähkö- ja vesilaskut puolestamme.

Mutta on tässä huonotkin puolensa. En todellakaan tiennyt, että ihmiset voivat olla toisilleen näin ilkeitä. En todellakaan tiennyt, että ihmiset valittavat niin paljon typeristä, mitättömistä asioista ja ovat erittäin itsekkäitä. En tiennyt, miten kateellisia ihmiset ovat toisilleen. En todellakaan tiennyt, miten rasittavia on aamut kahden lapsen kanssa kerrostalossa, kun pitäisi olla hiljaa. En todellakaan tiennyt, että kerrostaloasuminen on näin stressaavaa.

Ihan oikeasti tämä asumismuoto aiheuttaa minulle välillä stressiä. En yhtään ihmettele, jos kaupungeissa koko elämänsä kerrostaloissa viettävistä tulee mulkvisteja, katkeria ja yksinäisiä, koska tämä nyt vaan on tällaista. Sinä päivänä, kun minä tästä murjusta eroon pääsen, en hevillä takaisin tule! Olen parikin kertaa jutellut lastemme hoitajan kanssa, kuinka aamumme ovat välillä vaikeita. Sängystä nouseminen takkuilee, pukeminen takkuilee, hammaspesut takkuilee. Sain hoitajalta vinkiksi, että tuo kiukutteleva lapsi yöppärissä hoitoon ja vaatteet vain kassiin mukaan. Ei ole pakko pukea ja hampaita kiristellä. Näin minä tekisinkin, jos emme asuisi kerrostalossa. Tiedän sen, että jos näin teen, siitä seuraa jäätävä raivari isomman osalta ja lähtiessämme herättäisimme koko talon sekä joutuisin hänet väkisin roudaamaan autoon. Joudun joka aamuun varata 5-10 minuuttia ylimääräistä aikaa pelkkään kotoa autoon siirtymiseen. Rappuset kahden pienen lapsen ja kantamusten kanssa ei suju parissa minuutissa edes minulta. Sen lisäksi vielä kävelymatka autolle. Auto ei todellakaan ole ulko-oven edessä kivasti parkissa, kuten omakotitalossa saattaisi olla.

Monesti lasten raivotessa mietin, että mitähän naapuritkin nyt ajattelevat. Kohta on sosiaalityöntekijät ovella, kun tänään hermoni paloi ja korotin ääntä. Kuulukohan tämäkin raivari kovin lujaa seinänaapuriin? Kuinkahan itku kuului öisin, kun Vella pienenä vauvana yöllä itkeskeli? Voinkohan imuroida tähän aikaan? Suuttuukohan naapuri, kun minun on pakko laittaa nämä oksennuspyykit näin myöhällä pyörimään? Vainoharhaiseksi ja ihmisvihaiseksihan tässä tulee. Olemme nimittäin meidän talossa se perhe, josta lähtee varmasti eniten ääntä. Ihan vain siksi, että meillä on kaksi lasta ja mielestäni elämme aivan normaalia lapsiperheen arkea.

Tiedän, että se on elämisen ääntä ja kenelläkään ei ole nokan koputtamista, kunhan en yöllä imuroi, mutta mietin näitä silti. Mietin siksi, että olemme saaneet valituksia lasten itkusta. Kyllä! Saimme valituksen ja koputtelua asuntoomme siitä, että isompi tyttömme vetäisi joskus aamulla yhdeksän aikaan ravarit (raivonpurkaus aiheesta TÄÄLLÄ). Oli sellainen vaihe nimittäin tuossa noin vuosi sitten ja tämä toistui melkein joka aamu. Syynä saattoi olla esimerkiksi se, että äiti tai isi ei olisi saanut avata verhoja. Sain tämän tapahtuman johdosta myös kasvatusvinkkejä "täydelliseltä" naapuriltamme! Sinä hetkenä ei paljoa naurattanut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ehkä jo vähän huvittaa.

En tiedä kuulostaako ajatukseni typerän maalaisjuntin turhanpäiväisiltä jorinoilta, mutta näin minä asian olen kokenut. Maaseudulla ihmiset ovat ystävällisempiä verrattuna isoihin kaupunkeihin. Olisikohan näissä ajatuksissa kuitenkin jonkinlaista perää? Olen viime päivinä hankkinut opiskelumotivaatiota katselemalla myynnissä olevia taloja (joo, teen sitä välillä). Haaveenani siintää muutto kerrostalosta pois. Kunhan vain saisin kouluni kunnialla päätökseen, pääsisin työelämään ja sen myötä olisi mahdollisuus saada enemmän asuntolainaa. Meidän perhe muuttaa kaupunkiin vain erittäin ison pakon edessä!

Pidin huomaamattani blogitauon. Äkkiä vierähti lähes kuukausi kirjoittamatta. En suunnitellut pitäväni minkäänlaista postaustaukoa. Se vain tuli huomaamattani. Tässä nyt vaan on ollut taas vähän kaikenlaista. Itse aiheutettua ja aiheuttamatonta. Tukka putkella ollaan menty arjessa, vaikka blogi onkin ollut hiljainen.

Tänään minulla oli aamupäivällä ennen kouluun menoa, koulutehtävien tekemisen jälkeen aikaa pitkästä aikaa napata kamera käteen ja kuvailla. Pari postausideaa onkin jo mielessä, joita varten kameran esiin kaivoin. On tulossa sisustusjuttua ainakin. Siitä vihjasin jo vähän Instagramin puolella.

Mutta mitä kaikenlaista tässä on sitten ollut? Tuntuu, että en ole kissaa kerinnyt päivässä sanomaan. Ollaan oltu kipeinä. Itse olin kuumeessa ja todella kovassa yskässä. Kuumeilun jälkeen yskää kesti kokonaisuudessaan noin kolme viikkoa. Pienikin hengästyminen ja yskänpuuska oli valmis. Sen myötä jäi urheilu. Meidän perheellä on ollut jonkin verran vaikeuksia. Tai lähinnä perheen aikuisilla keskenään.

Viikko sitten mies joutui työtapaturmaan. Hänellä oli hengen lähtö erittäin lähellä. Sen seurauksena olen pyörittänyt arkea lähes yksin yötä päivää. Voitte vain kuvitella, olenko väsynyt. Kouluhommia en kerkiä tekemään kotona, Perfect Home hommat ovat jääneet. En kerkiä kaupassa käynnin lisäksi tekemään mitään. Blogin kirjoitus on jäänyt, jumpalla käynti on jäänyt, vaikka nyt olenkin jo terve. Ne mun ainoat henkireijät ja mulla ei ole aikaa niille. Alkaa pikkuhiljaa hermoa kiristämään tämä pelkkä arjen pyöritys.

Onneksi ikkunoista pilkistävä aurinko piristää mieltä edes hieman. Onneksi aamuisin lapsia hoitoon roudatessa on jo valoisaa. Onneksi lumet sulaa ja saa pukea tennarit jalkaan. Vielä, kun voisi luopua toppavaatteista. Siinä vasta olisi kevään tuntua kunnolla!

Meidän pienempi neiti on siirretty vauvojen sängystä pois. Tuli aika hankkia hänellekin oma isojen tyttöjen sänky. Koska meillä on tilaongelmia ja tytöillä ei ole molemmilla omaa huonetta, ainoa ratkaisu oli hankkia kerrossänky tilan säästämiseksi. Tytöillä on nyt yhteinen nukkumis- ja leikkihuone. Vellahan nukkui tätä ennen vaatehuoneessa, kun hän nukkui pinnasängyssä. Muistatteko vielä TÄTÄ hullua ideaa?

Kerrossänky on ainakin sängyn petaamisen kannalta erittäin rasittava vaihtoehto, mutta tähän meidän tilanteeseen se nyt oli paras ratkaisu. Hain äitini varastoista pari päiväpeittoa, mutta kaikista kätsyimmät olisi varmaan vetskareilla olevat päiväpeitot. Helpottaisivat varmasti petaamista! Jos lastenhuoneeseen olisi laitettu kaksi erillistä sänkyä, olisi huoneesta mennyt todella paljon leikkimistilaa, eikä huoneesta olisi enää mitenkään saatu toimivaa. Olisimme ehkä joutuneet myös luopumaan joistain muista huonekaluista.

Kaappiin sain tehtyä hyvin tilaa molempien vaatteille. Lelutkin mahtuvat vielä toistaiseksi. Aika täynnä kyllä alkaa tämä tyttöjen huone olemaan. Enää emme tarvitse yhtään joulua tai syntymäpäivää.

Mulle tuli viime viikonloppuna sisustusinspiraatio. Sitä ei olekaan ollut pikään aikaan näköpiirissä, mutta nyt se tuli ja aivan puskista. No, eihän siinä sitten auttanut, kun alkaa siivoamaan ja järjestelemään uutta ilmettä pienillä sisustustavaroilla ja yksityiskohdilla kotiimme. Nyt taas koti miellyttää hetkeksi silmää ja vaihtelu virkistää muutenkin. Laitoin vielä paljon kynttiläjuttuja esille, koska illat ovat ainakin toistaiseksi niin hämäriä, että tykkään laittaa kynttilöitä.

Makuuhuoneesta sai lähteä pitkät verhot ja tilalle ostin kappaverhon, joka oli hieman liian lyhyt tähän ikkunaan, mutta saa silti olla siinä ainakin toistaiseksi paremman puutteessa. Makuuhuoneeseen laitoin myös pari säilytyskoria, joissa tarkoituksena on säilyttää "puolikäytettyjä" vaatteita. Tätä ennen kun ne tuppasivat lojumaan pitkin lattioita, tuoleja ja sohvan käsinojia ympäri asuntoa. On ainakin toistaiseksi toiminut. Miehelle on oma korinsa ja mulle oma!

Onko teillä minkälaisia järjestelmiä näille puolikäytetyille vaatteille?

Mä olen viimeaikoina tuntenut jälleen kerran niitä kuuluisia paska mutsi -fiiliksiä. Niitä aina ajoittain tulee pintaan. Tiedän syvällä sisimmässäni olevani ihan kelpo mutsi. Laitan ruokaa, siivoan ja huolehdin perheestä. Haluan lapsilleni parasta ja yritän kaikkeni. Silti tuntuu, että mikään ei riitä. Olen pari kertaa lähiaikoina ihan tosissani havahtunut siihen, että mun nuorimmainen täyttää kaksi vuotta ensi kesänä. Siis kaksi! Missä on mun vauva? Mihin nämä vuodet ovat menneet? Miten se voi olla jo noin iso ja osata noin paljon?

Liidan ollessa vauva tuli kuvattua videota tuon tuosta hänen kehitysaskeleistaan. Täytin säännöllisen epäsäännöllisesti vauvakirjaa ja liimailin sinne kuvia. Kirjoitin blogia ja otin valokuvia muistoiksi. Teetin Liidan ensimmäisestä vuodesta valokuvakirjan. Tällä viikolla havahduimme mieheni kanssa siihen, että meidän nuorimmainen puhuu välillä jo kolmesanaisia lauseita. En tiedä onko puhunut jo kauankin. Ei siihen ole tullut kiinnitettyä huomiota. Kai tuolla jo kaikki hampaatkin löytyy suusta ja potallakin käydään ahkerasti. Videota taitaa pienemmästä olla muutama hassu jossain tiedostojen uumenissa ja kuvakirja ensimmäisestä vuodesta on edelleen ajatuksen tasolla. Tai oikeastaan sen tasolla, että se tuntuisi olevan velvollisuus tehdä sellainen, koska isosiskollakin on vastaava.

Ennen pääsiäislomaa en muistanut, milloin olisimme viimeksi ulkoilleet lasten kanssa kunnolla. Tietysti he ulkoilevat joka päivä hoidossa kerran tai kaksi, mutta emme ole hoitopäivien jälkeen ulkoilleet ennenkuin viime viikolla kauniiden kelien astuessa kuvaan. Miksi, kysyin itseltäni. En tiedä. Ei vain ole tullut mieleen, että ulos voisi mennä arkenakin, koska onhan tässä nyt kaikenlaista ruuan laittoa ja kaupassa käyntiä sun muuta elämääkin tärkeämpää. Koin siitäkin paskaa fiilistä. En tiennyt, että nuorempi lapseni osaa jo kiivetä ihan itse liukumäkeen ja laskea sen ihan itse alas. Ilman, että kaatuu kesken laskun ja pää kopsahtaa liukumäkeen tai että ei osaisi käydä oikealle kohdalle istumaan ja tippuisi ties miten päin mäen alas. Viikonlopuistakin meillä on tällaiset piiiitkät puistoilut jääneet, koska aina on ollut jotain muuta. Milloin pitää mennä ostamaan uusia ulkoiluvaatteita pieneksi käyneiden tilalle ja milloin pitää kyläillä jossain. Tai sitten ulkoilu on korvattu vain pienellä kävelylenkillä yhdistettynä johonkin fiksuun. Esimerkiksi kaupassa käyntiin.

Edelleen kaipaisin pari lisätuntia päiviin. Stressi tältä keväältä on helpottanut jo joiltain osin, mutta eihän se koskaan helpota niin paljoa, etteikö jotain olisi. Kouluhommissa tuntuu siltä, että kun saat yhdet tehtävät palautettua, jo kolmet odottavat tekijäänsä. Ja sitten olisi vähän projektia ja ryhmätyötä ja kesätöiden hakemista ja omia töitä ja perhettä ja muita henkilökohtaisia asioita. Että mitenköhän päin tässä nyt sitten taas olisi ja kymmeneen laskisi?

Olen ollut jo pitkään jäsenenä eräässä Facebook-ryhmässä, jossa keskustellaan asioista maan ja taivaan väliltä. Keskustelu on aina yllättävän asiallista, vaikka olemmekin internetin ihmeellisessä maailmassa. Ryhmässä keskustellaan lähinnä lapsiperheiden asioista perheauton valinnasta ihmeelliseen ihottumaan lapsen jaloissa, mutta sekaan eksyy välillä muunkinlaisia juttuja. En seuraa ryhmää aktiivisesti, mutta välillä etusivulleni pomppaa keskustelunaloituksia kyseisestä ryhmästä.

Eilen törmäsin yhteen keskustelunaloitukseen, jossa hieman väsyneeltä vaikuttava äiti haki vertaistukea parin vuoden ikäerolla olevien lasten kanssa arjen pyöritykseen. Kun ne lapset tappelee ja kiusaa toisiaan ja meininki on välillä kuin apinoilla sirkuksessa. Tunsin suurta myötätuntoa häntä kohtaan ja liityin keskusteluun. Ihan vaan kerroin tuntevani myötätuntoa ja kerroin, minkä ikäisiä lapsia itselläni on kotona. Keskusteluun sateli paljon myötätuntoisia kommentteja muiltakin äideiltä.

Miksi tällaisista asioista ei yleensä puhuta? Itse ainakin törmään ennemmin niihin ihaniin juttuihin lapsista ja elämästä yleensäkin, kun niihin negatiivisiin puoliin. Niihin negatiivisiin juttuihin ainakin itse kaipaisin ennemmin vertaistukea. Niitä vihersmoothieita ja merkkivaatteisiin puettuja lapsia näkee ihan tarpeeksi muutenkin. Ymmärrän tietysti sen, että jotkut haluavat tuoda itsestään ainoastaan niitä positiivisia puolia esiin somessa ja blogissakin käsitellään ainoastaan positiivisia asioita, jotta blogi pysyy positiivisena, mutta ei se todellisesta elämästä kerro paljoakaan. Enkä nyt itsekään laittaisi raivoavasta lapsesta kuvaa nettiin, mutta edes tällä kirjoitustasolla vertaistukea voisi mielestäni jakaa. En halua vaikealta tuntuvassa tilanteessa kuulla, kuinka jonkun Pirkkopetteri oppi olemaan ilman vaippaa jo kuukauden ikäisenä ja kolmen kuun iässä lähti kävelemään. Kun niin lahjakas ja ihana lapsi on! Ja onhan se nyt oltavakin jo tuossa iässä poissa vaipoista, kun me vanhemmat ollaan niin täydellisiä kasvattajia!

Keskusteluun tuli melko suoriakin kommentteja, joita lukiessa ajattelin, että harvoinpa tällaisia tulee luettua. Ainakaan ihmisten omilla nimillä laitettuina. En kuitenkaan pitänyt niitä mitenkään pahana. Ajattelenhan itsekin välillä niin. "Melko rasittava tapaus on suurimman osan ajasta tuo meidän 3-vuotias.","Kyllä on tässäkin osoitteessa melkoinen sirkus käynnissä. Parin vuoden ikäerolla lapset on aivan tuhoon tuomittu juttu!", "Milloin tää loppuuuu?", "Meillä on erittäin raivostuttava uhmaajatyyppi."

Tässä mun rasittavat, tappelevat ja kirkuvat lapset. Hirveän, tuhoon tuomitun virpomisreissun jälkeen.

Tästäkin nyt tietysti joku vetäsee pavut nokkaansa, kun tällaisella tavalla lapsista puhutaan, mutta ei se arki aina ruusuilla tanssimista ole. Mielestäni on itsestäänselvyys, että vanhemmat rakastavat lapsiaan, hoitavat heitä ja haluavat heille parasta. Miksipä siis joskus ei saisi sanoa, että kyllä vain meidänkin uhmaaja on välillä ihan sairaan raivostuttava kakara! Ilman mitään todisteluja ja kaunisteluja heti perään, kuinka häntä kaikesta huolimatta rakastaa. Tai huomautuksia, että kyllä niitä mukaviakin päiviä joukkoon mahtuu. Avautukaa mutsit toisillenne! Se helpottaa omaa oloa ja ehkä myös jonkun toisen samassa tilanteessa olevan oloa.

Kaikesta tästä huolimatta en ymmärtänyt joku aika sitten Iltalehden otsikointia, kuinka lapset ovat ääliöitä. Se meni jo vähän yli...

"Sä teet liikaa!"

BLOGIRINGIN JOULUKALENTERI - LUUKKU 14

Välipalavinkki kiireiselle äidille

Kaikkensa antanut

Mörkö on tulossa

Joulu rauhassa

Pienen budjetin Frozen synttärit

Matkaan

Nalleperhettä moikkaamassa

Jälleen kerran Facebook kirpparilla

Kuinka toimii perhe?

Frozen synttärit - tarjottavien reseptejä

Normi aamu

Kevätaurinko tunkee ikkunoista

Asia, jota kadun

Blogitauko vahingossa - missä mennään?

Pienten tyttöjen kerrossänky

Kevättä kotiin

Niitä huonojakin fiiliksiä

Asia, jota ei ääneen sanota