Olen ollut jo pitkään jäsenenä eräässä Facebook-ryhmässä, jossa keskustellaan asioista maan ja taivaan väliltä. Keskustelu on aina yllättävän asiallista, vaikka olemmekin internetin ihmeellisessä maailmassa. Ryhmässä keskustellaan lähinnä lapsiperheiden asioista perheauton valinnasta ihmeelliseen ihottumaan lapsen jaloissa, mutta sekaan eksyy välillä muunkinlaisia juttuja. En seuraa ryhmää aktiivisesti, mutta välillä etusivulleni pomppaa keskustelunaloituksia kyseisestä ryhmästä.
Eilen törmäsin yhteen keskustelunaloitukseen, jossa hieman väsyneeltä vaikuttava äiti haki vertaistukea parin vuoden ikäerolla olevien lasten kanssa arjen pyöritykseen. Kun ne lapset tappelee ja kiusaa toisiaan ja meininki on välillä kuin apinoilla sirkuksessa. Tunsin suurta myötätuntoa häntä kohtaan ja liityin keskusteluun. Ihan vaan kerroin tuntevani myötätuntoa ja kerroin, minkä ikäisiä lapsia itselläni on kotona. Keskusteluun sateli paljon myötätuntoisia kommentteja muiltakin äideiltä.
Miksi tällaisista asioista ei yleensä puhuta? Itse ainakin törmään ennemmin niihin ihaniin juttuihin lapsista ja elämästä yleensäkin, kun niihin negatiivisiin puoliin. Niihin negatiivisiin juttuihin ainakin itse kaipaisin ennemmin vertaistukea. Niitä vihersmoothieita ja merkkivaatteisiin puettuja lapsia näkee ihan tarpeeksi muutenkin. Ymmärrän tietysti sen, että jotkut haluavat tuoda itsestään ainoastaan niitä positiivisia puolia esiin somessa ja blogissakin käsitellään ainoastaan positiivisia asioita, jotta blogi pysyy positiivisena, mutta ei se todellisesta elämästä kerro paljoakaan. Enkä nyt itsekään laittaisi raivoavasta lapsesta kuvaa nettiin, mutta edes tällä kirjoitustasolla vertaistukea voisi mielestäni jakaa. En halua vaikealta tuntuvassa tilanteessa kuulla, kuinka jonkun Pirkkopetteri oppi olemaan ilman vaippaa jo kuukauden ikäisenä ja kolmen kuun iässä lähti kävelemään. Kun niin lahjakas ja ihana lapsi on! Ja onhan se nyt oltavakin jo tuossa iässä poissa vaipoista, kun me vanhemmat ollaan niin täydellisiä kasvattajia!
Keskusteluun tuli melko suoriakin kommentteja, joita lukiessa ajattelin, että harvoinpa tällaisia tulee luettua. Ainakaan ihmisten omilla nimillä laitettuina. En kuitenkaan pitänyt niitä mitenkään pahana. Ajattelenhan itsekin välillä niin. "Melko rasittava tapaus on suurimman osan ajasta tuo meidän 3-vuotias.","Kyllä on tässäkin osoitteessa melkoinen sirkus käynnissä. Parin vuoden ikäerolla lapset on aivan tuhoon tuomittu juttu!", "Milloin tää loppuuuu?", "Meillä on erittäin raivostuttava uhmaajatyyppi."
 |
| Tässä mun rasittavat, tappelevat ja kirkuvat lapset. Hirveän, tuhoon tuomitun virpomisreissun jälkeen. |
Tästäkin nyt tietysti joku vetäsee pavut nokkaansa, kun tällaisella tavalla lapsista puhutaan, mutta ei se arki aina ruusuilla tanssimista ole. Mielestäni on itsestäänselvyys, että vanhemmat rakastavat lapsiaan, hoitavat heitä ja haluavat heille parasta. Miksipä siis joskus ei saisi sanoa, että kyllä vain meidänkin uhmaaja on välillä ihan sairaan raivostuttava kakara! Ilman mitään todisteluja ja kaunisteluja heti perään, kuinka häntä kaikesta huolimatta rakastaa. Tai huomautuksia, että kyllä niitä mukaviakin päiviä joukkoon mahtuu. Avautukaa mutsit toisillenne! Se helpottaa omaa oloa ja ehkä myös jonkun toisen samassa tilanteessa olevan oloa.
Kaikesta tästä huolimatta en ymmärtänyt joku aika sitten Iltalehden otsikointia, kuinka lapset ovat ääliöitä. Se meni jo vähän yli...