Niitä huonojakin fiiliksiä

Mä olen viimeaikoina tuntenut jälleen kerran niitä kuuluisia paska mutsi -fiiliksiä. Niitä aina ajoittain tulee pintaan. Tiedän syvällä sisimmässäni olevani ihan kelpo mutsi. Laitan ruokaa, siivoan ja huolehdin perheestä. Haluan lapsilleni parasta ja yritän kaikkeni. Silti tuntuu, että mikään ei riitä. Olen pari kertaa lähiaikoina ihan tosissani havahtunut siihen, että mun nuorimmainen täyttää kaksi vuotta ensi kesänä. Siis kaksi! Missä on mun vauva? Mihin nämä vuodet ovat menneet? Miten se voi olla jo noin iso ja osata noin paljon?

Liidan ollessa vauva tuli kuvattua videota tuon tuosta hänen kehitysaskeleistaan. Täytin säännöllisen epäsäännöllisesti vauvakirjaa ja liimailin sinne kuvia. Kirjoitin blogia ja otin valokuvia muistoiksi. Teetin Liidan ensimmäisestä vuodesta valokuvakirjan. Tällä viikolla havahduimme mieheni kanssa siihen, että meidän nuorimmainen puhuu välillä jo kolmesanaisia lauseita. En tiedä onko puhunut jo kauankin. Ei siihen ole tullut kiinnitettyä huomiota. Kai tuolla jo kaikki hampaatkin löytyy suusta ja potallakin käydään ahkerasti. Videota taitaa pienemmästä olla muutama hassu jossain tiedostojen uumenissa ja kuvakirja ensimmäisestä vuodesta on edelleen ajatuksen tasolla. Tai oikeastaan sen tasolla, että se tuntuisi olevan velvollisuus tehdä sellainen, koska isosiskollakin on vastaava.


Ennen pääsiäislomaa en muistanut, milloin olisimme viimeksi ulkoilleet lasten kanssa kunnolla. Tietysti he ulkoilevat joka päivä hoidossa kerran tai kaksi, mutta emme ole hoitopäivien jälkeen ulkoilleet ennenkuin viime viikolla kauniiden kelien astuessa kuvaan. Miksi, kysyin itseltäni. En tiedä. Ei vain ole tullut mieleen, että ulos voisi mennä arkenakin, koska onhan tässä nyt kaikenlaista ruuan laittoa ja kaupassa käyntiä sun muuta elämääkin tärkeämpää. Koin siitäkin paskaa fiilistä. En tiennyt, että nuorempi lapseni osaa jo kiivetä ihan itse liukumäkeen ja laskea sen ihan itse alas. Ilman, että kaatuu kesken laskun ja pää kopsahtaa liukumäkeen tai että ei osaisi käydä oikealle kohdalle istumaan ja tippuisi ties miten päin mäen alas. Viikonlopuistakin meillä on tällaiset piiiitkät puistoilut jääneet, koska aina on ollut jotain muuta. Milloin pitää mennä ostamaan uusia ulkoiluvaatteita pieneksi käyneiden tilalle ja milloin pitää kyläillä jossain. Tai sitten ulkoilu on korvattu vain pienellä kävelylenkillä yhdistettynä johonkin fiksuun. Esimerkiksi kaupassa käyntiin.



Edelleen kaipaisin pari lisätuntia päiviin. Stressi tältä keväältä on helpottanut jo joiltain osin, mutta eihän se koskaan helpota niin paljoa, etteikö jotain olisi. Kouluhommissa tuntuu siltä, että kun saat yhdet tehtävät palautettua, jo kolmet odottavat tekijäänsä. Ja sitten olisi vähän projektia ja ryhmätyötä ja kesätöiden hakemista ja omia töitä ja perhettä ja muita henkilökohtaisia asioita. Että mitenköhän päin tässä nyt sitten taas olisi ja kymmeneen laskisi?