Sen huomaa erityisesti netissä, mutta myös muualla. Netissä on liiankin helppoa laittaa ilkeitä kommentteja, alkaa väittelemään ja sanoa sellaisiakin asioita, joita ei kasvotusten tulisi toiselle sanottua. On helppoa hyökätä Facebook uutisen kommenteissa tuntematonta ihmistä vastaan ja laukoa jotain henkilökohtaista. On helppoa laittaa blogissa ilkeitä kommentteja tai uteluita yksityiselämästä anonyyminä. Valitettavasti viime aikoina olen kuullut näitä ilkeitä asioita kasvotustenkin sanottuna aivan liikaa. Mä pidän itseäni kilttinä ihmisenä. Mä olen ystävällinen niille, jotka on mulle. Osaan olla kyllä ilkeäkin ja näytän, jos en jostain ihmisestä pidä, mutta ne, jotka mun ystävyyden ansaitsee, tietävät sen.
Mulla ei ole paljoa hyviä ystäviä. Pari hyvää kaveria riittää mulle ja tykkään välillä olla yksinkin. Olen kyllä sellainen muutenkin, että en monienkaan kanssa tule toimeen. En siksi, että olisin ylimielinen tai ilkeä. Tykkään vaan tietynlaisista ihmisistä ja huomaan helposti, keiden kanssa tulen juttuun ja keiden kanssa en. Tykkään ihmisistä, jotka ovat omia itsejään ja ihmisistä, joissa on jokin juttu. En jaksa juoruajia, paskan jauhajia, esittäjiä ja olevinaan olevia. En myöskään päästä ihmisiä helposti mun lähelle.
Blogin ansiosta olen tottunut jo ilkeisiinkin kommentteihin. Ne osaan suodattaa hyvinkin nopeasti mielestäni. Yhtä nopeasti, kun ne ovat sinne tulleetkin. En edes muista kaikkia ilkeitä kommentteja, joita olen blogiini saanut, sillä ne menevät suoraan roskakoriin. Viimeisin omituinen kommentti oli blogiini, jossa udeltiin parisuhteeni tilannetta. Monesti jättäisin näin henkilökohtaisen kommentin julkaisematta, mutta koska olin kirjoittanut jokin aika sitten blogissani perheen aikuisilla olevan erimielisyyksiä keskenään (HUOM! hetkellisiä erimielisyyksiä), päätin julkaista kommentin ja vastata siihen. Ihan vain katkaistakseni turhilta ja vääriltä juoruilta siipiä. Näköjään ei kuitenkaan tästä ollut mitään apua.
![]()
Kommentin jälkeen olen saanut paskaa niskaan blogikommenttien lisäksi myös "oikeassa"elämässä. Voitteko kuvitella, että ihan tosissaan joku aikuinen ihminen voi toivoa, että eroaisin mieheni kanssa? Että alle kouluikäisiä lapsia alettaisiin pompotella ja stressata kahden kodin välillä! Ja ilman mitään painavaa syytä. Painavia syitä olisi mielestäni väkivalta, alkoholiongelmat tai muut päihdeongelmat, joita meidän perheessä ei ole. Sen sijaan, että tarjouduttaisi esimerkiksi ystävänä kuuntelemaan jatkossa vastaavien kriisitilanteiden varalle, lauotaan tällaista päin näköä. Olen myös saanut kuulla ilkeitä asioita itsestäni. Kuinka olen itsekäs, ylimielinen ja mitäköhän vielä.
En voi ymmärtää, kuinka jollain on varaa sanoa puolitutusta ihmisestä tällä tavoin. Oli kyseessä sitten minä tai kuka tahansa muu ihminen. Elä tuomitse tuntematta on ainoa, mitä voin tähän kohtaan sanoa. Olen lähes sanaton. Mun mies on se, joka tuntee mut parhaiten. Hän on niin fiksu, että tuntee mut jopa paremmin, kuin minä itse. En halua kuulla keneltäkään, joka ei mua tunne, tuollaisia kommentteja itsestäni. Enhän minäkään puhu tuollaisia asioita puolitutuista ihmisistä. En ymmärrä, mikä saa ihmiset juoruamaan ja puhumaan näin ilkeästi. Onko omassa elämässä todella asiat niin hyvin, että on varaa alkaa keskittämään omia voimavaroja muiden elämän vatvomiseen? Vai mikä on syynä tällaiseen käytökseen? Kyllästyminen omaan itseen ja omaan elämään? Viha jotain ihmistä kohtaan? Kateus? Oman elämän tylsyys?
Mulla ei ainakaan ole aikaa vatvoa toisten asioita. Olen sitä mieltä, että jokainen eläköön omaa elämäänsä, omalla tavallansa ja hyväksyköön myös muiden tavan elää. Oman arkeni pyörittämisessä ja tasapainoilussa koulun, työn ja perheen välillä on aivan tarpeeksi jobia meikäläiselle. Saati sitten, että istuisin päivät pitkät tietokoneella naputtelemassa ilkeitä kommentteja keskustelufoorumeille ja toisten blogeihin. Jotain rajaa ihmiset! Miettikää, mitä suustanne tai näppäimistöstänne päästätte maailmalle.
Muistatteko vielä tätä postausta? Kommentti jättää jälkensä. Oli se sitten netissä tai siinä oikeassa elämässä.
Mulla ei ole paljoa hyviä ystäviä. Pari hyvää kaveria riittää mulle ja tykkään välillä olla yksinkin. Olen kyllä sellainen muutenkin, että en monienkaan kanssa tule toimeen. En siksi, että olisin ylimielinen tai ilkeä. Tykkään vaan tietynlaisista ihmisistä ja huomaan helposti, keiden kanssa tulen juttuun ja keiden kanssa en. Tykkään ihmisistä, jotka ovat omia itsejään ja ihmisistä, joissa on jokin juttu. En jaksa juoruajia, paskan jauhajia, esittäjiä ja olevinaan olevia. En myöskään päästä ihmisiä helposti mun lähelle.
Blogin ansiosta olen tottunut jo ilkeisiinkin kommentteihin. Ne osaan suodattaa hyvinkin nopeasti mielestäni. Yhtä nopeasti, kun ne ovat sinne tulleetkin. En edes muista kaikkia ilkeitä kommentteja, joita olen blogiini saanut, sillä ne menevät suoraan roskakoriin. Viimeisin omituinen kommentti oli blogiini, jossa udeltiin parisuhteeni tilannetta. Monesti jättäisin näin henkilökohtaisen kommentin julkaisematta, mutta koska olin kirjoittanut jokin aika sitten blogissani perheen aikuisilla olevan erimielisyyksiä keskenään (HUOM! hetkellisiä erimielisyyksiä), päätin julkaista kommentin ja vastata siihen. Ihan vain katkaistakseni turhilta ja vääriltä juoruilta siipiä. Näköjään ei kuitenkaan tästä ollut mitään apua.
Kommentin jälkeen olen saanut paskaa niskaan blogikommenttien lisäksi myös "oikeassa"elämässä. Voitteko kuvitella, että ihan tosissaan joku aikuinen ihminen voi toivoa, että eroaisin mieheni kanssa? Että alle kouluikäisiä lapsia alettaisiin pompotella ja stressata kahden kodin välillä! Ja ilman mitään painavaa syytä. Painavia syitä olisi mielestäni väkivalta, alkoholiongelmat tai muut päihdeongelmat, joita meidän perheessä ei ole. Sen sijaan, että tarjouduttaisi esimerkiksi ystävänä kuuntelemaan jatkossa vastaavien kriisitilanteiden varalle, lauotaan tällaista päin näköä. Olen myös saanut kuulla ilkeitä asioita itsestäni. Kuinka olen itsekäs, ylimielinen ja mitäköhän vielä.
En voi ymmärtää, kuinka jollain on varaa sanoa puolitutusta ihmisestä tällä tavoin. Oli kyseessä sitten minä tai kuka tahansa muu ihminen. Elä tuomitse tuntematta on ainoa, mitä voin tähän kohtaan sanoa. Olen lähes sanaton. Mun mies on se, joka tuntee mut parhaiten. Hän on niin fiksu, että tuntee mut jopa paremmin, kuin minä itse. En halua kuulla keneltäkään, joka ei mua tunne, tuollaisia kommentteja itsestäni. Enhän minäkään puhu tuollaisia asioita puolitutuista ihmisistä. En ymmärrä, mikä saa ihmiset juoruamaan ja puhumaan näin ilkeästi. Onko omassa elämässä todella asiat niin hyvin, että on varaa alkaa keskittämään omia voimavaroja muiden elämän vatvomiseen? Vai mikä on syynä tällaiseen käytökseen? Kyllästyminen omaan itseen ja omaan elämään? Viha jotain ihmistä kohtaan? Kateus? Oman elämän tylsyys?
Mulla ei ainakaan ole aikaa vatvoa toisten asioita. Olen sitä mieltä, että jokainen eläköön omaa elämäänsä, omalla tavallansa ja hyväksyköön myös muiden tavan elää. Oman arkeni pyörittämisessä ja tasapainoilussa koulun, työn ja perheen välillä on aivan tarpeeksi jobia meikäläiselle. Saati sitten, että istuisin päivät pitkät tietokoneella naputtelemassa ilkeitä kommentteja keskustelufoorumeille ja toisten blogeihin. Jotain rajaa ihmiset! Miettikää, mitä suustanne tai näppäimistöstänne päästätte maailmalle.
Muistatteko vielä tätä postausta? Kommentti jättää jälkensä. Oli se sitten netissä tai siinä oikeassa elämässä.