Harvoin kadun mitään. Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Ymmärrän, että vain itse voin vaikuttaa elämääni ja päättää elämästäni. En useimmiten vatvo mennyttä ja katseeni on eteenpäin. Jos jotain kadun, kadun niitä asioita, joita olen jättänyt tekemättä. Mutta on yksi sellainen juttu, jonka tekisin tänä päivänä toisin. En ehkä suoranaisesti kadu tätäkään asiaa, koska voinhan ajatella, että olen vain jonkun toisen asian jättänyt tekemättä ja tästäkin tilanteesta on vain suunta ylös ja parempaan, mutta noh, myönnetään nyt sitten, että vähän kaduttaa.
![]()
![]()
Olen ostanut kerrostalo-osakkeen! Kyllä! Ihan helvetin typerää suorastaan. Ensiasunnon oston hetkellä tärkeimmät kriteerit meille asunnon hankinnassa oli enemmän tilaa ja hyvä pohjaratkaisu. Ne saimme. En ollut koskaan ennen tätä kokemusta asunut kerrostalossa. Ei myöskään mieheni. Emme tienneet tästä mitään. Pidän edelleen tänä päivänäkin meidän asunnon korkeasta huonekorkeudesta, tilavuudentunteesta, pohjaratkaisusta, valoisuudesta, pintamateriaaleista ja hyvin monesta asiasta. Tykkään, että selviämme tässä ruuhkavuosi-elämäntilanteessa ilman ruohonleikkuuta, lumitöitä, kukkien istutusta ja muita isompia kotihommia. Tykkään, että elämämme on melko huoletonta asumisen osalta. Kerran kuukaudessa yhtiövastikkeen maksu ja kaikki nämä hoituvat puolestamme. Joku muu maksaa jätehuollon, joku muu hoitaa sähkö- ja vesilaskut puolestamme.
Mutta on tässä huonotkin puolensa. En todellakaan tiennyt, että ihmiset voivat olla toisilleen näin ilkeitä. En todellakaan tiennyt, että ihmiset valittavat niin paljon typeristä, mitättömistä asioista ja ovat erittäin itsekkäitä. En tiennyt, miten kateellisia ihmiset ovat toisilleen. En todellakaan tiennyt, miten rasittavia on aamut kahden lapsen kanssa kerrostalossa, kun pitäisi olla hiljaa. En todellakaan tiennyt, että kerrostaloasuminen on näin stressaavaa.
Ihan oikeasti tämä asumismuoto aiheuttaa minulle välillä stressiä. En yhtään ihmettele, jos kaupungeissa koko elämänsä kerrostaloissa viettävistä tulee mulkvisteja, katkeria ja yksinäisiä, koska tämä nyt vaan on tällaista. Sinä päivänä, kun minä tästä murjusta eroon pääsen, en hevillä takaisin tule! Olen parikin kertaa jutellut lastemme hoitajan kanssa, kuinka aamumme ovat välillä vaikeita. Sängystä nouseminen takkuilee, pukeminen takkuilee, hammaspesut takkuilee. Sain hoitajalta vinkiksi, että tuo kiukutteleva lapsi yöppärissä hoitoon ja vaatteet vain kassiin mukaan. Ei ole pakko pukea ja hampaita kiristellä. Näin minä tekisinkin, jos emme asuisi kerrostalossa. Tiedän sen, että jos näin teen, siitä seuraa jäätävä raivari isomman osalta ja lähtiessämme herättäisimme koko talon sekä joutuisin hänet väkisin roudaamaan autoon. Joudun joka aamuun varata 5-10 minuuttia ylimääräistä aikaa pelkkään kotoa autoon siirtymiseen. Rappuset kahden pienen lapsen ja kantamusten kanssa ei suju parissa minuutissa edes minulta. Sen lisäksi vielä kävelymatka autolle. Auto ei todellakaan ole ulko-oven edessä kivasti parkissa, kuten omakotitalossa saattaisi olla.
![]()
Monesti lasten raivotessa mietin, että mitähän naapuritkin nyt ajattelevat. Kohta on sosiaalityöntekijät ovella, kun tänään hermoni paloi ja korotin ääntä. Kuulukohan tämäkin raivari kovin lujaa seinänaapuriin? Kuinkahan itku kuului öisin, kun Vella pienenä vauvana yöllä itkeskeli? Voinkohan imuroida tähän aikaan? Suuttuukohan naapuri, kun minun on pakko laittaa nämä oksennuspyykit näin myöhällä pyörimään? Vainoharhaiseksi ja ihmisvihaiseksihan tässä tulee. Olemme nimittäin meidän talossa se perhe, josta lähtee varmasti eniten ääntä. Ihan vain siksi, että meillä on kaksi lasta ja mielestäni elämme aivan normaalia lapsiperheen arkea.
Tiedän, että se on elämisen ääntä ja kenelläkään ei ole nokan koputtamista, kunhan en yöllä imuroi, mutta mietin näitä silti. Mietin siksi, että olemme saaneet valituksia lasten itkusta. Kyllä! Saimme valituksen ja koputtelua asuntoomme siitä, että isompi tyttömme vetäisi joskus aamulla yhdeksän aikaan ravarit (raivonpurkaus aiheesta TÄÄLLÄ). Oli sellainen vaihe nimittäin tuossa noin vuosi sitten ja tämä toistui melkein joka aamu. Syynä saattoi olla esimerkiksi se, että äiti tai isi ei olisi saanut avata verhoja. Sain tämän tapahtuman johdosta myös kasvatusvinkkejä "täydelliseltä" naapuriltamme! Sinä hetkenä ei paljoa naurattanut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ehkä jo vähän huvittaa.
En tiedä kuulostaako ajatukseni typerän maalaisjuntin turhanpäiväisiltä jorinoilta, mutta näin minä asian olen kokenut. Maaseudulla ihmiset ovat ystävällisempiä verrattuna isoihin kaupunkeihin. Olisikohan näissä ajatuksissa kuitenkin jonkinlaista perää? Olen viime päivinä hankkinut opiskelumotivaatiota katselemalla myynnissä olevia taloja (joo, teen sitä välillä). Haaveenani siintää muutto kerrostalosta pois. Kunhan vain saisin kouluni kunnialla päätökseen, pääsisin työelämään ja sen myötä olisi mahdollisuus saada enemmän asuntolainaa. Meidän perhe muuttaa kaupunkiin vain erittäin ison pakon edessä!
Olen ostanut kerrostalo-osakkeen! Kyllä! Ihan helvetin typerää suorastaan. Ensiasunnon oston hetkellä tärkeimmät kriteerit meille asunnon hankinnassa oli enemmän tilaa ja hyvä pohjaratkaisu. Ne saimme. En ollut koskaan ennen tätä kokemusta asunut kerrostalossa. Ei myöskään mieheni. Emme tienneet tästä mitään. Pidän edelleen tänä päivänäkin meidän asunnon korkeasta huonekorkeudesta, tilavuudentunteesta, pohjaratkaisusta, valoisuudesta, pintamateriaaleista ja hyvin monesta asiasta. Tykkään, että selviämme tässä ruuhkavuosi-elämäntilanteessa ilman ruohonleikkuuta, lumitöitä, kukkien istutusta ja muita isompia kotihommia. Tykkään, että elämämme on melko huoletonta asumisen osalta. Kerran kuukaudessa yhtiövastikkeen maksu ja kaikki nämä hoituvat puolestamme. Joku muu maksaa jätehuollon, joku muu hoitaa sähkö- ja vesilaskut puolestamme.
Mutta on tässä huonotkin puolensa. En todellakaan tiennyt, että ihmiset voivat olla toisilleen näin ilkeitä. En todellakaan tiennyt, että ihmiset valittavat niin paljon typeristä, mitättömistä asioista ja ovat erittäin itsekkäitä. En tiennyt, miten kateellisia ihmiset ovat toisilleen. En todellakaan tiennyt, miten rasittavia on aamut kahden lapsen kanssa kerrostalossa, kun pitäisi olla hiljaa. En todellakaan tiennyt, että kerrostaloasuminen on näin stressaavaa.
Ihan oikeasti tämä asumismuoto aiheuttaa minulle välillä stressiä. En yhtään ihmettele, jos kaupungeissa koko elämänsä kerrostaloissa viettävistä tulee mulkvisteja, katkeria ja yksinäisiä, koska tämä nyt vaan on tällaista. Sinä päivänä, kun minä tästä murjusta eroon pääsen, en hevillä takaisin tule! Olen parikin kertaa jutellut lastemme hoitajan kanssa, kuinka aamumme ovat välillä vaikeita. Sängystä nouseminen takkuilee, pukeminen takkuilee, hammaspesut takkuilee. Sain hoitajalta vinkiksi, että tuo kiukutteleva lapsi yöppärissä hoitoon ja vaatteet vain kassiin mukaan. Ei ole pakko pukea ja hampaita kiristellä. Näin minä tekisinkin, jos emme asuisi kerrostalossa. Tiedän sen, että jos näin teen, siitä seuraa jäätävä raivari isomman osalta ja lähtiessämme herättäisimme koko talon sekä joutuisin hänet väkisin roudaamaan autoon. Joudun joka aamuun varata 5-10 minuuttia ylimääräistä aikaa pelkkään kotoa autoon siirtymiseen. Rappuset kahden pienen lapsen ja kantamusten kanssa ei suju parissa minuutissa edes minulta. Sen lisäksi vielä kävelymatka autolle. Auto ei todellakaan ole ulko-oven edessä kivasti parkissa, kuten omakotitalossa saattaisi olla.
Monesti lasten raivotessa mietin, että mitähän naapuritkin nyt ajattelevat. Kohta on sosiaalityöntekijät ovella, kun tänään hermoni paloi ja korotin ääntä. Kuulukohan tämäkin raivari kovin lujaa seinänaapuriin? Kuinkahan itku kuului öisin, kun Vella pienenä vauvana yöllä itkeskeli? Voinkohan imuroida tähän aikaan? Suuttuukohan naapuri, kun minun on pakko laittaa nämä oksennuspyykit näin myöhällä pyörimään? Vainoharhaiseksi ja ihmisvihaiseksihan tässä tulee. Olemme nimittäin meidän talossa se perhe, josta lähtee varmasti eniten ääntä. Ihan vain siksi, että meillä on kaksi lasta ja mielestäni elämme aivan normaalia lapsiperheen arkea.
Tiedän, että se on elämisen ääntä ja kenelläkään ei ole nokan koputtamista, kunhan en yöllä imuroi, mutta mietin näitä silti. Mietin siksi, että olemme saaneet valituksia lasten itkusta. Kyllä! Saimme valituksen ja koputtelua asuntoomme siitä, että isompi tyttömme vetäisi joskus aamulla yhdeksän aikaan ravarit (raivonpurkaus aiheesta TÄÄLLÄ). Oli sellainen vaihe nimittäin tuossa noin vuosi sitten ja tämä toistui melkein joka aamu. Syynä saattoi olla esimerkiksi se, että äiti tai isi ei olisi saanut avata verhoja. Sain tämän tapahtuman johdosta myös kasvatusvinkkejä "täydelliseltä" naapuriltamme! Sinä hetkenä ei paljoa naurattanut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ehkä jo vähän huvittaa.
En tiedä kuulostaako ajatukseni typerän maalaisjuntin turhanpäiväisiltä jorinoilta, mutta näin minä asian olen kokenut. Maaseudulla ihmiset ovat ystävällisempiä verrattuna isoihin kaupunkeihin. Olisikohan näissä ajatuksissa kuitenkin jonkinlaista perää? Olen viime päivinä hankkinut opiskelumotivaatiota katselemalla myynnissä olevia taloja (joo, teen sitä välillä). Haaveenani siintää muutto kerrostalosta pois. Kunhan vain saisin kouluni kunnialla päätökseen, pääsisin työelämään ja sen myötä olisi mahdollisuus saada enemmän asuntolainaa. Meidän perhe muuttaa kaupunkiin vain erittäin ison pakon edessä!